Makumatka mummolaan ja muita retkiä

On paikallaan aloittaa kiittämällä palautteesta, merci bien! Ilo kuulla että tekstiä ja kuvia on kaivattu, siispä saamanne pitää.

Koska olen nyt lempikuukaudessani, katselen kohti alkukesää ja nautin ulkona tuivertavan tuulen ja sateen musiikista. Suurin ilo pöpelikköön muuttamisessa on ollut aikajanan venyminen – miten vuodenajat kestävätkin pidempään. Luonto on iholla ja keuhkoissa, ja vapusta alkaa kesä.

Otin meri-ikkunakuvan Naantalissa ensimmäisellä prätkäretkellä. Kirsikkapuut kukkivat jo, mutta vielä ei tiedetty että kohta sataisi lunta. Toukokuinen Tallinna oli kuitenkin helteinen ja seurasimme hetken, miten Raatihuoneentorilla kuvattiin elokuvaa.

Merimatka oli erikoisin merimatkani ikinä, unenomainen siirtymä toiseen todellisuuteen. Olimme kuin vaaleanharmaan huopaisen pannumyssyn sisässä. Kannella kuuli vain lintujen vaimeat huudot ja sumutorvikonsertin kasvavan pauhun. Kuvittelin maisemaa, kunnes oli aika palata nykyhetkeen ja jonottamaan.

Tänä vuonna olen kiertänyt markkinat kaukaa. Paitsi Turun Maalaismarkkinoilla olin apuna pystyttämässä, mutta sitä ei lasketa koska varsinainen humu alkoi vasta seuraavana päivänä. Silloin suuntasin Salon taidemuseoon katsomaan Heikki Willamon Myyttistä matkaa.

Olen edelleen luonnossa liikkuessani huomannut pohtivani sen pyhyyttä. Kun kuljetan sormia lämpimän rantakallion halkeamissa, muistan häivähdyksittäin miten lapsuudessa niiden takana aukeni kokonaan toinen maailma. Siinä missä Lucy tupsahti piiloleikin tuoksinassa Narniaan, löysin minä kolme vuotta sitten omat matkakertomukseni ja kokemukseni Ulla-Lena Lundbergin kalliotaiteen luonnehdinnasta kirjassa Metsästäjän hymy:

”Realistisia kuvia ja hahmoja, koska me tunnistamme toisessa maailmassa oman maailmamme muodot, mutta toisaalta – – myös poikkeamia joille ei löydy realistista selitystä. Ne pohjaavat syvään, elävään mytologiaan, joka on sekä luomiskertomus että maailmankatsomus.”

Olen varma, että Suomessa on jossakin jäkälien alla tai muuten piilossa paljon muinaista kallio- ja kivitaidetta, joka vielä odottaa löytäjäänsä. Kautta aikojen ihminen on tunnistanut joidenkin paikkojen erityisyyden. Ehkä seuraavaksi tartun kirjaan Suomen luonnon pyhät paikat.

Viime viikkoina olen onnistunut kehittämään hienostuneen taidemuodon villavilttien hapsujen solmimisen välttelystä…  Sitten kun syksy on täällä, ja viltti hohkaa lempeää lämpöä sylissä, saatan saada sormeni konkreettisiin töihin. Mitä luultavimmin kuitenkin kuvittelen itseni kalliolle solmimaan niittyvillaa, ja nukahdan tyytyväisenä kissan hurinaan.

Retket metsiin ja rannoille ovat varmasti parasta kesässä. Tänä vuonna olen kuvannut hetkiä oikeastaan vain kännykällä ja silläkin hyvin vähän. Nyt tässä kirjoittaessani seuraan rinnalla kuvien virtaa. Ne toimivat päiväkirjana ja väripalettina, jota on helppo kantaa mukana: pilvisten päivien valo ja kontrasti kirkkauteen ja alkukesän villiin vihreään, kesästä nauttiva zen-mestari eli kissamuusa, juhannuskoivusydämet, esikoisen rippiruusut ja jokavuotiset keisarinliljat, Jacob Hashimoton teosten rakennetun ja luonnollisen, abstraktin ja maisemallisen rajapinnat. Niiden leikkisyyteen, puhtaaseen kauneuteen ja keveyteen palaan varmasti vielä. Jo ensimmäinen sali on meditatiivinen elämys. Näyttely on auki 24.9. asti.

Teososan työstäminen WAM:ssa sytytti innon maalata. Kokeilinkin ystävän opastuksessa uudenlaista tekniikkaa, ja tulen varmasti vielä palaamaan siihen myös täällä blogissa. Kävin myös ihastumassa Mustion linnaan. Mikä kokonaisuus! Opastus kartanossa, haahuilu alueella, hyppely lummepolulla niin että herkintä seuralaista hirvitti ja ravintolan maistelu- ja viinimenu – suosittelen. Jos niillä main liikkuu, kannattaa käydä ihailemassa myös Paavolan tammea.

Olen myös palaveerannut ja täyttänyt hieman työkalenteria. Laskenut peuroja ja kauriita, kohdannut kettuja ja ystäviä sekä nostalgisia makuja; Ravintola Sapas oli todellinen mummolakokemus, vaikka pakkilaatikolla istuinkin. Voiton vei kirkkaasti hunajainen uunijuusto. Yllätysretkellä lempireiteille ja -kesäkaupunkeihin hyvin kaunista oli esimerkiksi Lappeenrannan Wanhan kylpylän käsinpainetut tapetit, jokainen on omanlaisensa kuten kaikki tämän maailman ainutlaatuiset asiat. Erilaisuudesta syntyy syvää rikkautta, on sitten kyse abstraktista, konkretiasta tai nuoren ketun valppaasta viiksikarvasta.

Kesällä mieltä saa lepuuttaa kuin puhdasta valkeaa lakanaa tuulen selässä.

Wäino Aaltosen museossa ilmavirrassa värisevistä leijoista syntyy saliin nurmikko; kokonainen oma maailmansa, jossa katsoja kutistuu muurahaiseksi tai pyrähtää sudenkorennoksi. Yksityiskohta Jacob Hashimoton teoksesta Gas Giant.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s