Blogipullopostia

Minulta kysytään usein, mitä sanataide on. Se on tarinoita – ylipäätään ihmisenä olemista ja olemisen ilmaisemista – mielikuvitusta ja empatiaa. Kykyä mennä toisen nahkoihin, katsoa ja kokea tätä ja myös näkymätöntä maailmaa. Eilen se oli Runopulloposteja 100-vuotiaalle Suomelle.

Sain kolme Lemun koulun luokkaa opettajineen Lemun kirjaston näyttelytilaan meren ja tuulen kohinaan kirjoittamaan ja kuvittamaan pulloposteja. Maskun kirjastotoimen ja hyvinvointipalvelujen kanssa oli taas ilo tehdä yhteistyönä ohjelmaa Runoviikko-festivaalin puitteissa. Olen viime vuosien aikana seurannut monen lahjakkaan maskulaisen sanataiteilijan kasvua ja työskentelyä, ja eilen sain kunniatehtävän lähettää muutaman pullopostin matkaan. Varsinkin sellaisen, johon oli kirjoitettu mukaan jokin huoli tai murhe. Näin miten keveää oli antaa ne pois. Rantakalliolla liikutuksen suloisen suolainen aalto saatteli ne merelle.

Kirjoittaminen on aina asioiden pois antamista. Kukapa haluaisi raahata mukanaan suruja, antaa niiden vetää itseään alas. Peter Mickwitz kiteytti Helsingin Sanomien haastattelussa asian niin hienosti, että kirjoitin sen muistikirjaani: ”Minulla ei ole mitään valtaa siihen, miten minua luetaan. Sekin on keveyttä, en enää hallitse. Valoisaa se on siksi, että kyse on antamisesta. Annan enkä saa mitään takaisin.”

Edeltävänä päivänä samassa tilassa sanataide oli meditaatiota, joka vei ihastuttavalle runomatkalle. Haastattelin runoilijaa ja Runomeditaation äitiä Satu Haapalaa. Hän oli lisäksi valinnut luettavakseni muutaman runon koostamastaan sadan suomalaisen lyriikan kokonaisuudesta. Turun kirjamessuilla palaute oli ihanaa, samoin nyt. On ihmeellistä, miten runoista löytää aina jotakin uutta, ja miten ne koskettavatkaan mieltä jokaisella kohtaamisella.

Näyttelyni Sinivalkoinen on koettavissa täällä Maskussa 24.11. asti. Sinivalkoisen runot ovat pulloposteja näyttelyvieraille, ja näyttely on toteutettu pääasiassa syanotypian ja installaation keinoin. Syanotypiassa valkoinen syntyy auringonvalossa valottamalla varjokuvaksi preussinsineen, ja sinistä olen tutkinut myös esimerkiksi indigovärjäämällä. Olen työstänyt luuposliinisavea, sulkia ja höyheniä, poronnahkaa, luuta ja ruusuja. Näyttelyn äänimaailma on myös indigoa. Rauhoittavaa energiaa, jota on syvänsinisessä, kirkkaassa tähtitaivaassa ja öisessä merenkohinassa.

Sinivalkoinen-näyttelyjuliste

Syys- ja lokakuu ja vielä tämä marraskuukin ovat olleet kiirusta ja tekemistä täynnä. Tehdäkseni käsillä olen neulonut muutaman huivin, ja kerran ehdin indigopadan äärelle. Jatketaan siis sinivalkoista-teemaa; näiden kuvien myötä lähetän oman postini matkaan sinulle lukija, kuka ikinä oletkaan.

Mainokset

Makumatka mummolaan ja muita retkiä

On paikallaan aloittaa kiittämällä palautteesta, merci bien! Ilo kuulla että tekstiä ja kuvia on kaivattu, siispä saamanne pitää.

Koska olen nyt lempikuukaudessani, katselen kohti alkukesää ja nautin ulkona tuivertavan tuulen ja sateen musiikista. Suurin ilo pöpelikköön muuttamisessa on ollut aikajanan venyminen – miten vuodenajat kestävätkin pidempään. Luonto on iholla ja keuhkoissa, ja vapusta alkaa kesä.

Otin meri-ikkunakuvan Naantalissa ensimmäisellä prätkäretkellä. Kirsikkapuut kukkivat jo, mutta vielä ei tiedetty että kohta sataisi lunta. Toukokuinen Tallinna oli kuitenkin helteinen ja seurasimme hetken, miten Raatihuoneentorilla kuvattiin elokuvaa.

Merimatka oli erikoisin merimatkani ikinä, unenomainen siirtymä toiseen todellisuuteen. Olimme kuin vaaleanharmaan huopaisen pannumyssyn sisässä. Kannella kuuli vain lintujen vaimeat huudot ja sumutorvikonsertin kasvavan pauhun. Kuvittelin maisemaa, kunnes oli aika palata nykyhetkeen ja jonottamaan.

Tänä vuonna olen kiertänyt markkinat kaukaa. Paitsi Turun Maalaismarkkinoilla olin apuna pystyttämässä, mutta sitä ei lasketa koska varsinainen humu alkoi vasta seuraavana päivänä. Silloin suuntasin Salon taidemuseoon katsomaan Heikki Willamon Myyttistä matkaa.

Olen edelleen luonnossa liikkuessani huomannut pohtivani sen pyhyyttä. Kun kuljetan sormia lämpimän rantakallion halkeamissa, muistan häivähdyksittäin miten lapsuudessa niiden takana aukeni kokonaan toinen maailma. Siinä missä Lucy tupsahti piiloleikin tuoksinassa Narniaan, löysin minä kolme vuotta sitten omat matkakertomukseni ja kokemukseni Ulla-Lena Lundbergin kalliotaiteen luonnehdinnasta kirjassa Metsästäjän hymy:

”Realistisia kuvia ja hahmoja, koska me tunnistamme toisessa maailmassa oman maailmamme muodot, mutta toisaalta – – myös poikkeamia joille ei löydy realistista selitystä. Ne pohjaavat syvään, elävään mytologiaan, joka on sekä luomiskertomus että maailmankatsomus.”

Olen varma, että Suomessa on jossakin jäkälien alla tai muuten piilossa paljon muinaista kallio- ja kivitaidetta, joka vielä odottaa löytäjäänsä. Kautta aikojen ihminen on tunnistanut joidenkin paikkojen erityisyyden. Ehkä seuraavaksi tartun kirjaan Suomen luonnon pyhät paikat.

Viime viikkoina olen onnistunut kehittämään hienostuneen taidemuodon villavilttien hapsujen solmimisen välttelystä…  Sitten kun syksy on täällä, ja viltti hohkaa lempeää lämpöä sylissä, saatan saada sormeni konkreettisiin töihin. Mitä luultavimmin kuitenkin kuvittelen itseni kalliolle solmimaan niittyvillaa, ja nukahdan tyytyväisenä kissan hurinaan.

Retket metsiin ja rannoille ovat varmasti parasta kesässä. Tänä vuonna olen kuvannut hetkiä oikeastaan vain kännykällä ja silläkin hyvin vähän. Nyt tässä kirjoittaessani seuraan rinnalla kuvien virtaa. Ne toimivat päiväkirjana ja väripalettina, jota on helppo kantaa mukana: pilvisten päivien valo ja kontrasti kirkkauteen ja alkukesän villiin vihreään, kesästä nauttiva zen-mestari eli kissamuusa, juhannuskoivusydämet, esikoisen rippiruusut ja jokavuotiset keisarinliljat, Jacob Hashimoton teosten rakennetun ja luonnollisen, abstraktin ja maisemallisen rajapinnat. Niiden leikkisyyteen, puhtaaseen kauneuteen ja keveyteen palaan varmasti vielä. Jo ensimmäinen sali on meditatiivinen elämys. Näyttely on auki 24.9. asti.

Teososan työstäminen WAM:ssa sytytti innon maalata. Kokeilinkin ystävän opastuksessa uudenlaista tekniikkaa, ja tulen varmasti vielä palaamaan siihen myös täällä blogissa. Kävin myös ihastumassa Mustion linnaan. Mikä kokonaisuus! Opastus kartanossa, haahuilu alueella, hyppely lummepolulla niin että herkintä seuralaista hirvitti ja ravintolan maistelu- ja viinimenu – suosittelen. Jos niillä main liikkuu, kannattaa käydä ihailemassa myös Paavolan tammea.

Olen myös palaveerannut ja täyttänyt hieman työkalenteria. Laskenut peuroja ja kauriita, kohdannut kettuja ja ystäviä sekä nostalgisia makuja; Ravintola Sapas oli todellinen mummolakokemus, vaikka pakkilaatikolla istuinkin. Voiton vei kirkkaasti hunajainen uunijuusto. Yllätysretkellä lempireiteille ja -kesäkaupunkeihin hyvin kaunista oli esimerkiksi Lappeenrannan Wanhan kylpylän käsinpainetut tapetit, jokainen on omanlaisensa kuten kaikki tämän maailman ainutlaatuiset asiat. Erilaisuudesta syntyy syvää rikkautta, on sitten kyse abstraktista, konkretiasta tai nuoren ketun valppaasta viiksikarvasta.

Kesällä mieltä saa lepuuttaa kuin puhdasta valkeaa lakanaa tuulen selässä.

Wäino Aaltosen museossa ilmavirrassa värisevistä leijoista syntyy saliin nurmikko; kokonainen oma maailmansa, jossa katsoja kutistuu muurahaiseksi tai pyrähtää sudenkorennoksi. Yksityiskohta Jacob Hashimoton teoksesta Gas Giant.

Aurinkokuvausta

Naisen voi saada pois pimiöstä, mutta pimiötä ei naisesta. Syanotypian kautta pääsin eilen kokemaan preussinsinisen ihmeen. Sää ulkona lupaa nytkin hyvää – kohta vien viimeiset vedokset aurinkoon valottumaan. Mielessä hahmottuu jo suunnitelma luonnonkuitukokeiluista…

Syanotypia- eli sinikopiotekniikka on tähtitieteilijä John Herschelin vuonna 1842 keksimä jalovedostusmenetelmiin kuuluva valokuvatekniikka. Syanotypia perustuu kahteen rautasuolaan, jotka yhdistetään ja valotetaan UV-valolla ja kehitetään vedellä. Valottamisen tuloksena syntyy preussinsininen pigmentti

Eilen syntyneet kuvat ovat suoristumassa painon alla. Oli hauska tavallaan yhdistää maalausta ja valokuvausta ilman kameraa. Mitä valokuvaus tai valokuva ylipäätään on? Syanotypian isä Herschel otti käyttöön termin photography. Hän oli paitsi tähtitieteilijä myös matemaatikko, kemisti, keksijä ja kokeellinen valokuvaaja. Nyt kuva olisi helppoa kääntää Photoshopissa negatiiviksi, tulostaa kalvolle ja vaikka piirtää tai kirjoittaa sille ja, ja, ja… Tänään kuitenkin ajattelin kokeilla kristalleilla ja liikutella niitä valottaessa. Tehdä käsin ja nauttia siitä.

Viimeisiä maalauksiani katsellessani mietin, että olisikohan syytä kirjoittaa lastenkirja… Tiedä siitä, mutta satumaisuutta syanotypiassa on. Sitä voi kokea Anna Niskasen Hover, float näyttelyssä Valokuvakeskus Perissä 14. toukokuuta asti. Ja jos liikkuu Turussa kesällä, pääsee astumaan sisään kameraan. Perin kamerakontti on Turun tuomiokirkon aukiolla ja myös vierailee erilaisissa kesätapahtumissa. Tarkempi aikataulu löytyy täältä. Camera obscura on sekin yksi tapa pohtia ja kokea kuvaa, ihailla ja ihmetellä maailman monimuotoisuutta.

Tämän maalaukseni myötä haluan toivottaa hyvää vappua!

Valkoisen lumo

Minulle valkoinen on äärettömyys, kaikkien värien ydin. Valokuvaajana luon kuvia kohdistamalla valoa. Värit ovat valoa, ja kun spektrin värit yhdistetään, lopputulos on valkoinen. Tänään kävin pystyttämässä näyttelyn, jonka jokainen teos on itselleni erityisen tärkeä.

Galleria Outolinnun näyttelyn Valkoinen-teossarja (2010) oli ensimmäistä kertaa esillä Turussa kulttuuripääkaupunkivuonna osana näyttelyäni Värejä/colours. Tuolloin tauluja oli 22, tänään niitä on jäljellä kahdeksan, joista seitsemän nyt Outolinnussa. Kun tauluja katsoo eri etäisyyksiltä ja antaa niille tilaa, huomaa miten kuvat alkavat elää. Mukana kokonaisuudessa on myös saviteos Sisin (2011) ja noitarumpu, jossa on samaa herkkyyttä ja voimaa kuin tauluissa.

Tänään ilahdutti erityisesti seura. Yhdessä saimme luotua hienon kokonaisuuden ja – kuten niin usein ennenkin – maailmaa taas hitusen paremmaksi paikaksi. Ja minä sain herkullista keittoa!

Näyttely on esillä 2.4.2017 asti, ja galleria on auki joka päivä – lämpimästi tervetuloa!

Noitahommia ja teatterin taikaa

Valossa
Rummun läpi kuultava valo paljastaa rakenteen ja tuo mieleen maailmanpuun.

Perjantaista sunnuntaihin pääsin taivuttamaan koivuvaneria, liimaamaan ja työstämään poronnahkaa ja -sarvea. Nautin jokaisesta työvaiheesta ja lopputuloksesta myös. Syksyllä teen itselleni merirummun. Sitä varten ajattelin kutoa lautanauhaa värjäämistäni langoista. Nyt hyödynsin aiemmin värjäämiäni kanansulkia ja -höyheniä – ja päätin ostaa polttokynän. Kurssin ohjasi Roimaelämyksen Mia. Hyvää fiilistä ja uusia kohtaamisia!

Toinen viikonlopun suuri nautinto oli Tom of Finland -musikaali. Saimme näytöksen jälkeen kuulla Tuomas Parkkista, Jussi Vahvaselkää ja Jori Sjöroosia sekä keskustella kirjoitus-, sävellys- ja sovitusprosessista, syödä hyvin ja kuulla vielä lisää musiikkia. Hemmoteltuina astuimme Turun tähtikirkkaaseen yöhön. Vielä silloinkin kun luulimme jo olevamme kotimatkalla kohtasimme tuttavia ja pääsimme puhumaan musiikkia.

Libretistin sanoin: ”Teos sopii kaikille, jotka rakastavat ja haaveilevat. Kaikille jotka iloitsevat elämästä ja nauttivat aistillisuudesta, pitävät komeista miehistä, kauneudesta ja kiusoittelusta.” Pidin kovasti Viljami Vahvaselän roolityöstä Toukona lapsena – hieno suoritus, josta välittyi luomisen riemu, vimma ja voima! Taide on juhla.

Olen aina viehättynyt erityisesti Tomin miesten katseesta ja kasvomuotokuvista, joissa valo ja varjo käyvät pehmeää leikkiä. Puvustus tavoitti ja vangitsi Tomin viivan. Elämys oli vahva kaikin tavoin, hieno kokonaisuus toi mukanaan oivalluksia vielä seuraavana päivänäkin.

Matkaa suvaitsevaan ja yhdenvertaiseen yhteiskuntaan vielä on, mutta kyllä maailma oppii hyväksymään rakastamisen erilaiset tavat. Rakkaus voittaa aina.

Sininen hetki

Vuosi on alkanut sanataidetyöpajoilla, jotka käynnistyivät rinnan lumentulon kanssa. Molemmat ovat tuoneet mukanaan valoa ja innostusta. Lasten luovuus ja mielikuvitus on aina yhtä energisoivan hykerryttävää ja sykähdyttävää. Hyvä olo on vallannut mieltä myös viimeistä vilttiä kutoessa, mattolointa tukille kiertäessä ja erilaisia materiaaleja ja väriyhdistelmiä tutkiessa.

Tänään pakkanen sähköisti villan niin, että pienet sähköiskut toivat mieleen tähtisadetikut. Oli vain loimi ja kude, ja mallikerta mallikerralta valmiiksi pinnaksi kutoutuva kangas.  Tällä viikolla olen työhuoneella yksin. Istahdan välillä keinutuoliin ja kuuntelen ajatuksia tai annan niiden vain lipua ohi. Taustalla viipyilee haikeus kohta valmiista työstä ja hahmottuu uusi idea.

Nyt on – ainakin täällä pöpelikössä – hyvä hetki viedä matot pakkaseen raikastumaan ja suoda sama käsittely itsellekin. Pilvisen päivän pehmeydessä ja maiseman väreissä asuu harmonia.

Työskentelystä ja keveydestä

Myin ensimmäisen Unelma-huivini, ja toivon vilpittömästi ettei se jää viimeiseksi. Perinteinen kangaspuukudonta ja rankani eivät tule toimeen, vaikka tekisin mitä. Siipi on siis ollut maassa, ja mieli askaroinut TC2-kudonnassa ja tekstiilitaiteessa. Ensimmäisessä sekä työskentelyasento että kudontatekniikka ovat paitsi houkuttelevia myös nopeita. Opiskeluaikana ehdin vasta raapaista pintaa, mutta saada sitäkin enemmän ideoita jälkimmäiseen.

Toinen harmituksen aihe on ollut, etten ole vieläkään saanut tilaamiani korunosia, jotta pääsisin työstämään värjäämiäni sulkia ja höyheniä, MUTTA eilen pääsin pitkästä aikaa parantamaan maailmaa rakkaaseen maalausryhmään.

Helsingin ryhmänäyttely meni hyvin, samoin Runoviikon sanataidematkat Lemun koululaisten kanssa. Siispä nokka kohti tulevaa ja uutta kantavaa tuulta. Juuri kissan kanssa ihailimme terassin jääkukkia, kunnes hän päätti vetäytyä päiväunille. Minä olen täten vetreyttänyt sormet ja mielen kirjoitushommiin.

Sää hellii

Raikas aamu pakkasen puolella, kaunista on kaikkialla. Kotona huomasin, että pohdin paljon pintoja – liittyen tulevaan näyttelyynkin.

Kudonta on joutunut väistymään muita töitä, mutta onneksi kangaspuilla ei ole tapana karata. Käsillä tehdäkseni olen hieman neulonut. Alpakkalanka soljuu sormissa.

Kirjamessujen esiintyminen meni nopeaan, paikalla oli reilusti yleisöä. Messut tuntuvat paranevan vuosi vuodelta. Kuuntelin ja liikutuin, näin ystäviä ja pääsin maistelemaan lempiviinejäni. Hieno päätös viikolle. Katsotaan mitä tämä vielä tuo tullessaan.